Vaikenemista virkavastuulla

Keväästä saakka julkisuuteen on noussut taas tapauksia, joissa virkamiehet ovat aluksi salanneet asiakirjoja mutta sittemmin joutuneet julkistamaan ne. Tähän asti virkamies on voinut salata melko rauhassa julkiseksi tulkittavia asiakirjoja pelkäämättä rangaistusta. Onko tilanne kuitenkin muuttumassa?

Viimeisin julkisuuteen noussut salailuyritys on elokuulta 2013, kun ”valtio jakoi rahaa valtiolle” ja tämä yritettiin salata. Valtion enemmistöomistama Kemijoki Oy sai nimittäin valtiolta yli kolmen miljoonan euron korvaukset Vuotoksen Kemihaaran soiden suojelusta [1]. 

Lapin ELY-keskus yritti pimittää tiedon korvaussummasta ja sopimuksesta. Ympäristöministeriö kuitenkin käveli ELY-keskuksen yli ja tiedot julkistettiin. Itse sopimus oli tehty jo kesäkuussa.

Tuttua puuhaa. Keväällä taisteltiin polveilevasti Kreikka-papereiden kanssa [2] sekä kesällä VR:n ja valtion monopolisopimuksen julkisuudesta [3]. 

Tällä hetkellä voimassa oleva asiakirjojen julkisuutta ohjaileva laki [4] on säädetty vuonna 1999. Lain lähtökohta on viranomaisten asiakirjojen julkisuus. Lisäksi viranomaisilla on lain mukaan velvollisuus edistää tiedonsaantia. Laissa on sitten erikseen luetteloitu salassa pidettävät asiakirjat.

Kuten Heikki Kuutin tutkimuksesta [5] selviää, ottavat virkamiehet julkisuuslain määräykset pääosin tosissaan. Viranomaiset itse eivät tunne Kuutin mukaan kokeneensa merkittäviä ongelmia julkisuuslain toimivuuden tai pyydettyjen tietoaineistojen luovuttamisessa. Poikkeuksia kuitenkin siis on.

Lukuisia tietopyyntöjä tehnyt toimittaja Jarkko Sipilä on listannut blogissaan keinoja, joita viranomaiset käyttävät asiakirjoja pimittäessään [6]. Niitä ovat Sipilän mukaan jutun pitkittäminen kikkailulla, päätösten noudattamatta jättäminen, asiakirjojen tuhoaminen tai vetoaminen ylivertaiseen perusteeseen. Tämän peruste on kansallinen turvallisuus. Lisäksi Sipilä mainitsee vielä yhtenä keinona julkisuuslain luovan soveltamisen.

Itse törmäsin kuitenkin vielä yhteen keinoon keväällä. Keino on se, että aineisto on säilössä muualla kuin julkisuuslaissa määritellyllä viranomaisella, vaikkakin aineisto on hankittu viranomaisen varoin.

Toimittaja Tero Valtanen teki juttua opetus- ja kulttuuriministeriön (OKM) 2,5 miljoonalla eurolla rahoittamasta huippu-urheilun muutostyöstä ja -raportista [7]. Muutosprojektin toteutti muutenkin valtion merkittävästi rahoittama Suomen olympiakomitea.  Juttuprosessin aikana heräsi joukko jatkokysymyksiä, joista tärkeimmät olivat: valehdeltiinko toimitukselle juttuprosessin aikana, sekä mistä johtui yllättävä yhden tärkeän haastatellun muistinmenetys haastattelutilanteessa?

Jotta näistä asioista olisi saanut varmuuden, kysyin Humu-ryhmän haastatteluaineiston tarkempia tietoja Suomen olympiakomiteasta.  En halunnut niinkään tietoja itse haastattelujen sisällöstä vaan perustiedon siitä, kuka haastatteli ja ketä. Ei siis tietoja yksityisyyden suojaan tulkittavaksi kuuluvista asioista. En saanut asiaan vastausta olympiakomitealta. Kysyin parin viikon päästä uudelleen. Sain kohteliaan vastauksen, jonka mukaan asiasta oli lähetetty tiedote [8]. Minulle tuota tiedotetta tosin ei lähetetty. Tiedotteesta saattoi päätellä, etten saisi pyytämiäni tietoja olympiakomiteasta.

Tämän jälkeen käännyin OKM:n puoleen ja pyysin tietoja julkisuuslain perusteella. Sain OKM:sta kohteliaan vastauksen, jonka mukaan heillä ei ole tietoja, vaan tiedot ovat olympiakomiteassa. 2,5 miljoonalla eurolla OKM oli saanut vain siis Humun loppuraportin mutta ei liitetiedostoja. Näin OKM:n ei tarvinnut antaa tai salata mitään tietoja, kun niitä ei ollutkaan. Nerokasta.

Virkamiesten ein sanomista julkisuudelle helpottavat julkisuuslain rangaistusmääräykset. Lain mukaan rangaistavaa ei ole se, että virkamies salaa julkisen asiakirjan. Sen sijaan rangaistus saattaa paukahtaa, jos julkaisee salaisen asiakirjan. 

Mahdollisesta julkisen asiakirjan salaamisesta on nyt kuitenkin rikostutkinta päällä.

Hufvudstadsbladetin toimittaja Tommy Pohjola on pyytänyt poliisia tutkimaan, syyllistyivätkö Helsingin kaupungin liikennelaitoksen asiakirjojen julkisuudesta päättävät henkilöt tuottamukselliseen virkavelvollisuuden rikkomiseen.

HKL ei ole noudattanut Pohjolan tietopyynnöissä julkisuuslain määräaikoja. Lain mukaisen neljän viikon sijasta vastauksia on mm. tippunut yli neljän kuukauden jälkeen. Pohjolan pyynnöt ovat liittyneet metron automatisointiprojektiin.

HKL:n tapaus on siis vielä aluillaan.  Tuomioistuinpäätöksiä julkisen asiakirjan pimittämisestä ei vielä tiettävästi ole.  Edellisen lain ajalta on ainakin yksi Itä-Suomen hovioikeuden antama päätös. Vuonna 1995 annetussa päätöksessä virkamies tuomittiin sakkorangaistukseen virkavelvollisuuden tuottamuksellisesta rikkomisesta. Päälle tuli vielä 6 000 markan suuruinen vahingonkorvaus jutun nostaneelle toimittajalle. Perusteena oli se, että virkamies oli viivytellyt julkisien tietojen antamisessa toimittajalle. Toimittaja oli saanut vastaukset viiden kuukauden päästä pyynnöstä.

Kiinnostavaa onkin nyt seurata, miten HKL:n tapaus etenee. Joka tapauksessa jo rikostutkinnalla on nostettu esille toisenlainen näkemys julkisuuslaista.

Timo Huovinen

JSN:n varapuheenjohtaja, Ylen uutispäällikkö

30.8.2013

[1] http://yle.fi/uutiset/kemijoki_oylle_kolme_miljoonaa_euroa_suojelukorvauksia_vuotoksesta/6787895


[8]  http://www.huippu-urheilunmuutos.fi/site/?lan=1&mode=tiedotteet&laji=1&tiedote_id=80