Tuomo Pietiläisen ja Tampereen yliopiston journalismin opiskelijoiden kirja Björn Wahlroosista nostaa esiin myös isä-Wahlroosin ja hänen erikoisen persoonansa. Buntaksi kutsuttu Bror Wahlroos toimi
1969–1993 kauppa- ja teollisuusministeriön kansliapäällikkönä.
Wahlroosin tuon ajan sihteeri (1973–78) vahvistaa kirjassa ja sunnuntain 22.9.2013 Hufvudstadsbladetissa sen, minkä monet isä-Wahlroosin kanssa tekemisiin joutuneet poliitikot, virkamiehet, järjestöjohtajat ja journalistit tiesivät aikoinaan: Buntta oli öykkärimäinen johtaja, joka kohteli erittäin karkeasti alaisiaan ja monia muita kohtaamiaan ihmisiä.
Hän saattoi esimerkiksi ehdottaa suorasukaisesti aktia naistoimittajille, jotka tulivat haastattelemaan häntä. Miesjournalistit joutuivat kuuntelemaan hänen karkeaa ivaansa, jos eivät olleet Buntan mielestä tiedollisesti hänen tasollaan.
Buntta olisi kaatunut alta aikayksikön, jos tiedotusvälineet olisivat tehneet paljastusjuttuja siitä, miten hän aloitti juopottelun aamulla ja mitä hän puuhasi päivän mittaan. Tuon ajan journalistiseen kulttuuriin ei kuulunut nostaa julkisuuteen yksityiskohtia kansliapäällikön edesottamuksista. Hänen hirmuisuutensa hirmuisuuksista toki kerrottiin, mutta peitellysti ja rivien välissä. Karkeiden ehdotusten kohteeksi joutuneet journalistit eivät halunneet todistaa tapahtunutta omissa nimissään.
Toinen syy hyssyttelyyn oli siinä, että Wahlroosilla oli vaikutusvaltaisia suojelijoita, muun muassa Ahti Karjalainen, joka ei myöskään sylkenyt lasiin. Mahtavin suojelija oli presidentti Urho Kekkonen, joka esti kerran pitkälle edenneen yrityksen antaa tälle potkut kansliapäällikön virasta.
Muistan yhä, kuinka syvä pettymyksen huokaisu asiasta perillä olleiden keskuudessa kuului 1970-luvun jälkipuoliskolla, kun Buntta sai jäädä paikalleen. Uransa loppupuolella Wahlroos joutui disponibiliteettiin, mutta se ei johtunut juopottelusta. Hän oli ehtinyt raitistua kauan sitä ennen.
Media suojeli myös Kekkosta hänen viimeisinä vuosinaan. Olen kertonut noista tapahtumista vuonna 1992 julkaistussa kirjassani Julkisuuspeli.
Toimittajien suhtautuminen Kekkoseen ja Bror Wahlroosiin osoittaa konkreettisti, kuinka pitkän matkan suomalainen journalismi on kulkenut. Enää sellainen peli ei pitkään vetelisi. Helsingin Sanomat kirjoitti esimerkiksi Karjalaisen humalatilasta vuoden 1982 devalvaatioratkaisun yhteydessä. Journalistinen ilmapiiri alkoi muuttua nopeasti 1990-luvun alussa, ja moni mahtihenkilö on menettänyt sen jälkeen asemansa negatiivisen julkisuuden vaikutuksesta.
Sylikoirista on tullut vahtikoiria, joilla on oma, tärkeä tehtävänsä demokratiassa. Joskus tosin on pakko nipistää itseään ja kysyä, onko joukkoon eksynyt myös jokunen rakkikoira. Muutamista ylilyönneistä ja keinotekoisesti pumpatuista megafoni-ilmiöistä huolimatta suomalainen media toimii kuitenkin edelleenkin suhteellisen maltillisesti eikä yllä räväkkyydessä maailman kärkimaiden tasolle.
23.9.2013
