Mitä zen-mestari sanoisi?

Eero Hyvönen

“Aika näyttää”, sanoi zen-mestari, kun kyläläiset juhlivat nuoren miehen saamaa hienoa lahjahevosta. Pari vuotta myöhemmin nuorukainen putosi hevosen selästä ja katkaisi jalkansa. Hieno lahja muuttui  kyläläisten mielestä kiroukseksi. “Aika näyttää”, sanoi zen-mestari jälleen.

Kohta puhkesi sota, mutta jalkavammainen nuori mies välttyi joutumasta rintamalle. Kirous muuttui siunaukseksi, naapurusto iloitsi. “Aika näyttää”, sanoi zen-mestari.

Tarina kerrotaan Aaron Sorkinin käsikirjoittamassa elokuvassa Charlie Wilsonin sota

Parikymmentä vuotta sitten Julkisen sanan neuvosto JSN oli äärimmäisen huolestunut siitä, että poliisit, syyttäjät ja tuomioistuimet käyttivät journalistien eettisiä ohjeita ja JSN:n ratkaisuja omien päätöstensä perustelemiseen. Siis tekivät päätöksillään etiikasta lakia.

Ne päätökset olivat toimituksille usein kielteisiä. Esimerkiksi ns. Nostokonepalvelu-jutusta Helsingin käräjäoikeus tuomitsi vuonna 2001 ennätysmäisen vahingonkorvauksen 15 miljoonaa markkaa. (Hovioikeus kumosi sittemmin tuomion.)

Olin noihin aikoihin useamman vuoden JSN:n varajäsen. Tuomioistuinten kohupäätöksiä lukiessa tuntui, etten ollutkaan soveltamassa Journalistin ohjeita, vaan olin osa entisen itäblokin toverituomioistuinta, jonka sanoilla pahimmillaan häkki saattoi heilahtaa.

Jotta kaikki tuomareita myöten ymmärtäisivät, mikä ero on Journalistin ohjeilla ja lainsäädännöllä, Journalistin ohjeisiin tuli vuonna 2005 johdanto-osa: “[Journalistin ohjeet] on laadittu vain alan itsesääntelyä varten. Ohjeita ei ole tarkoitettu käytettäviksi rikos- tai vahingonkorvausvastuun perusteena.”

Yksityisyyden suoja oli siihen aikaan tavallisin syy kannella Journalistin ohjeiden rikkomisesta. 

Perustuslakimme suojaa sekä sananvapauden että yksityiselämän, mutta ne perusoikeudet ovat usein ristiriidassa keskenään. Silloin tuomioistuimet joutuvat punnitsemaan, kumpi painaa missäkin tilanteessa enemmän. 

Parikymmentä vuotta sitten punninta päättyi monesti journalistien kannalta huonosti. Käräjillä toimittajat saivat rangaistuksia yksityiselämää loukkaavasta tiedon levittämisestä.

Mutta herrallakin on herransa, kuten sanonta kuuluu. Jos ei omasta mielestään saa oikeutta Suomesta, voi kysyä oikeuksiensa perään Euroopan ihmisoikeustuomioistuimelta (EIT).

Journalistit veivät suomalaisten tuomioistuinten päätöksiä EIT:n ratkottaviksi. Sieltä tuli langettavia siihen tahtiin, että välillä vaikutti kuin Suomen oikeuslaitos olisi yksi maan vakavimmista ihmisoikeusongelmista.

EIT:n sana painaa, ja Suomen korkein oikeus muutti linjaa, tai ainakin paransi ratkaisujen perusteluja: sananvapauden merkitystä alettiin korostaa enemmän.

Tuli myös uusia huolia rikoslain soveltajille, tuli some, jossa yksityiselämän loukkaus saattoi levitä nopeammin ja laajemmalle kuin muussa mediassa. Tuli somen vihainen puhe, joka alkoi työllistää oikeuslaitosta.

Nykyään JSN:oon kannellaan eniten asiavirheistä, eivätkä tuomioistuimet näytä käyttävän Journalistin ohjeita tai JSN:n ratkaisuja journalistien tuomitsemisen apukeinona. Jopa päinvastaista on näkyvissä: syyttäjä saattaa  perustella syyttämättäjättämispäätöstään vapauttavalla ratkaisulla, jonka JSN on antanut samasta asiasta.

JSN lopettaa kantelun käsittelyn, jos kantelija saattaa käyttää JSN:n ratkaisua oikeusprosessissa. Viime keväänä näin tehtiin kantelussa, joka oli muutoksenhakuvaiheessa, kun rikostutkinta tuli neuvoston tietoon. Rikosilmoitus oli tehty jo ennen kantelua. JSN antoi kantelusta vapauttavan ratkaisun, ja viime vuodenvaihteessa syyttäjä päätti, ettei syyttämiskynnys ylity. Yhtenä perusteluna syyttäjä käytti JSN:n vapauttavaa ratkaisua. Tuplaprosessi kääntyi siis tuplasti kantelijan tappioksi.

Onko tämä hyvä kehitys? Me tiedämme, mitä zen-mestari sanoisi. Myös JSN toistaa omat sanansa: poliisit, syyttäjät ja tuomarit, älkää vedotko meihin, kun päätätte, mikä on laillista tai lainvastaista.