Itsemurhasta kertominen on äärettömän vaikeaa
Salla Nazarenko
Synnyinkaupungissani Joensuussa sattui hiljan murhenäytelmä. Paikallinen poliisi menehtyi oman käden kautta poliisien pikkujouluissa. Kaiken päälle poliisin puoliso on kuuluisa paikallinen poliitikko ja entinen ministeri.
Ministeri antoi välittömästi paikalliselle lehdelle ilmoituksen toivovansa perheelle rauhaa tragediasta toipumiseen.
Ensin media kertoi vain, että poliisi menehtyi pikkujouluissa ja että tapaukseen liittyi virka-ase. Kului kuitenkin vain tunteja, kun ensimmäiset valtakunnalliset tiedotusvälineet tiesivät kertoa tapauksen olleen itsemurha. Sen jälkeen tapaus olikin lööpeissä ja siitä huolimatta, että leski oli toivonut rauhaa, puhelimet olivat soineet ‒ yleisen edun nimissä tietenkin.
Itsemurha on onnettomuusuutisista ehkä vaikein laji, yhdessä kouluampumisten, perhesurmien ja muiden henkilökohtaisten tragedioiden kanssa. Usein media itsemurhatapauksissa kertookin henkilön ”kuolleen yllättäen” tai ”löytyneen kuolleena” alaviitteellä ”tapaukseen ei liity rikosta”.
Miksi siis tämä epätoivoiseen ratkaisuun päätynyt poliisi sitten päätyi median linkoon kieppumaan?
Uutiskriteereistä tapaukseen pätivät ainakin poikkeuksellisuus: poliisi, virka-ase, pikkujoulut. Kun siihen lisätään puoliso, joka on entinen ministeri, kansanedustaja ja valtakunnallinen julkkis, media totta kai koki velvoitteekseen kertoa pienimmätkin yksityiskohdat.
Journalistin ohjeiden kohdassa 28 sanotaan: ”Sairaus- ja kuolemantapauksista sekä onnettomuuksien ja rikosten uhreista tietoja hankittaessa ja uutisoitaessa on aina noudatettava hienotunteisuutta.” Hienotunteisuus on kuitenkin äärettömän vaikea määritellä. Kertoa pitää, mutta miten? Yksityiskohdilla vai ilman? Spekuloiden vai vaieten?
Tämän henkilön lapsista nuorin oli 11-vuotias. Miten 11-vuotias voi ymmärtää isän teon? Miten 11-vuotias voi käsitellä sitä, että isän teko tulee vastaan joka kioskilla?
Itsemurhista on toki voitava kertoa. Muistamme Nokiajohtaja Kari Kairamon, huippukriitikko Seppo Heikinheimon ja monet muut. Kukaan ei voi kiistää, ettei heidän itsemurhillaan ollut yleistä kiinnostavuutta. Ilmiönäkin itsemurha on hyvin suomalainen: niitä tehdään keskimäärin neljä joka päivä. Mutta soisi median muistavan, että itsemurhan uhrilla on usein perhe. Alaikäisten lasten suojelemisen soisi muistuvan mieleen silloinkin, kun tapaus herättää suurta yleistä mielenkiintoa.
Ensimmäisenä toimittajakesänäni pian 18 vuotta sitten muistan tehneeni pienen poliisiuutisen henkilöstä, joka ajoi ensin autonsa ojaan ja sitten hukuttautui. Tämä tapahtui pienellä paikkakunnalla. Asiaa minulle kommentoinut poliisi mutisi, että kaikki tunsivat tyypin ja tiesivät hänen ongelmansa. Ja niinhän minä kirjoitin. ”Miehellä oli tiettävästi mielenterveysongelmia”, luki seuraavan päivän lehden pikku-uutisessa.
Miehen veli soitti minulle, itkien ja vihaisena. ”Toivon, että sinulle tapahtuu elämässä kaikkea pahaa”, mies nyyhkytti. Rajua tekstiä 19-vuotiaan korviin.
Minulle tuo lyhyt puhelu oli eräs ammattiurani suurimmista opetuksista. Se tulee aika ajoin yhä mieleeni, vaikken urani alusta niin paljon enää muistakaan. Silloin ymmärsin, miten suuri merkitys yhdelläkin lauseella voi olla itsemurhan tehneen läheiselle.
3.1.2012